Esineet
Poliisimuseo kerää esinekokoelmiinsa erityisesti poliisin työssään käyttämää välineistöä. Laajoja kokonaisuuksia ovat muun muassa viestilaitteet ja virkapuvut. Lisäksi aineistoa on laajasti liikenteenvalvonnan välineistä lupahallinnon esineistöön.
Suurimpia esine-eriä ovat Poliisin tekniikkakeskuksen, Poliisiammattikorkeakoulun, Liikkuvan poliisin, Helsingin poliisilaitoksen ja Suojelupoliisin luovuttamat aineistot.
Poliisin tunnukset ja ohjeistukset
Miekkaleijona - poliisin tunnuksen syntyhistoria
Poliisin tunnuskuvan, miekkaleijonan, syntyhistoria ulottuu vuoden 1935 lopulle. Sisäasiainministeriön poliisiosaston päällikkö M. E. Koskimies esitti, että poliiseilla tulisi olla yhtenäinen ammatillinen tunnuskuva, kuten keskieurooppalaisilla kollegoillakin.
Tunnuskuvan saaminen oli tärkeää itsenäisen Suomen poliisiorganisaatiolle, joka oli ammatillisesti varsin epäyhtenäinen. Univormuihin oli otettu vaikutteita armeijan univormuista, ja virkamerkit erosivat toisistaan eri lääneissä. Koskimiehen esityksen mukaan symbolin tuli sopia niin maalais- kuin kaupunkipoliisin univormuun sekä soveltua rikos- ja järjestyspoliiseille. Yhteisellä tunnuksella korostettiin puolueettomuutta, joka oli poliisin osalta joutunut kyseenalaiseksi 1920- ja 1930-luvun oikeiston ja vasemmiston poliittisissa levottomuuksissa.
Sisäasiainministeriö järjesti vuonna 1935 koko poliisikunnalle suunnatun suunnittelukilpailun, jossa saatiin lähes 30 erilaista symboliehdotusta. Yksikään ehdotus ei miellyttänyt päättäjiä. Saapuneiden ehdotusten pohjalta lopullinen suunnittelutehtävä uskottiin taiteilija Antti Salmenlinnalle (1897 - 1968).
Poliisin tunnuskuva virallistettiin presidentin esittelyssä 2.10.1936. Symbolin varsi, suora miekka, edustaa esivallan voimaa. Se korostaa historiallista käytäntöä, jossa miekka on kuulunut hallitsijalle, alamaisten suojelijalle ”pahoja vastaan hyvien suojaksi”. Leijonan pää tuli valtion vaakunasta korostaen valtiovallan auktoriteettia. Univormussa ja virkamerkissä esiintyvä esivallan symboli muistuttaisi poliisimiestä uskollisuudesta valtiovaltaa kohtaan.
Kuva Poliisimuseo, Matti Huuhka
Miekkaleijona esiintyi ensimmäisen kerran virallisessa muodossaan Suomen poliisilehden kannessa marraskuussa 1936. Virkamerkit yhtenäistettiin, ja niitä alkoivat käyttää järjestyspoliisin tehtävissä olevat nuoremmat ja vanhemmat konstaapelit. Virkapuvun olkapäille miekkaleijona kiinnitettiin vuonna 1941.
Tunnuskuvan käyttö yleistyi vähitellen eri yhteyksissä. Virka-autoissa ja kuljetuskalustossa tunnuskuva alkoi esiintyä 1950-luvun alussa. Nykyisin käytetty nimitys ”miekkaleijona” yleistyi kieleen aivan viime vuosikymmeninä. Sitä ennen symboli tunnettiin ”esivallan miekkana”.
Poliisin virkapuku vuodelta 1951
Poliisin virkapuku-uudistus tehtiin Helsingin kesäolympialaisia silmällä pitäen.
Suomalaisen poliisin haluttiin näyttävän modernilta, ja sotilasmallisten univormujen tilalle tulivat avonaiset, herrainkaulukselliset takit.
Järjestyskonstaapelit käyttivät saappaita ja pussihousuja. Poliisin kesätakki oli kevyt ja vaalea. Tumma virkalakki suojattiin auringolta valkoisella suojuksella.
Kaupunkipoliisin käsikirja vuodelta 1908
Teos Suomen kaupunkien poliisien käsi- ja oppikirja (pääasiallisesti Helsingin poliisia varten) ilmestyi vuonna 1908. Elettiin Venäjän yhtenäistämispolitiikan eli sortokauden aikaa, ja venäläistämistoimet koskettivat myös poliisia.
Poliittisesti levottomana aikana käsikirja antaa ohjeita poliisimiehille. Teoksen tarkastajiin kuului mm. Helsingin poliisilaitoksen poliisimestari K. E. Berg, joka puolusti voimakkaasti suomalaisen poliisin etuja ja vaati parannuksia työoloihin.
Käsikirja neuvoo esimerkiksi, miten järjestys ylläpidetään markkinoilla ja yleisissä huvituksissa sekä kuinka valvotaan pyhäpäivän pyhittämistä tai tulitikkujen valmistamista ja myyntiä. Valtion- ja maanpetos sekä nousu hallitsijaa vastaan on käsikirjassa selitetty tarkasti, ja näistä rikoksista ankarin seuraamus oli kuolemanrangaistus. Erikseen painotetaan, ettei "poliisitoimi salli poliisimiehen ottaa osaa minkäänlaisiin poliittisiin mielenosoituksiin".
Kuva Poliisimuseo
Käsikirja määrittelee hyvän virkamiehen: ”Puolueettomuus, mielenmaltti ja vakavuus on poliisimiehen välttämättömimpiä ominaisuuksia ja niiden tulee johtaa kaikkia hänen toimiaan.” Ehdottomasti vaaditaan ”siivo käytös ja siisti asu”. Tietty etäisyys kansalaisiin oli kuitenkin säilytettävä, sillä ”kaikessa tapauksessa tulee poliisimiehen karttaa tarpeetonta puheliaisuutta, sillä ymmärrettävästi seuraa tästä vastaansanomista ja muita vaikeuksia.”
Kansalaisten kunnioitus saavutetaan käsikirjan mukaan ”kohteliaalla puhetavalla ja arvokkaalla käytöksellä kuin persoonallisella auliudella auttaa lapsia, naisia, vaivaisia ja loukkaantuneita henkilöitä”. Monet vuoden 1908 käsikirjan ohjeista esiintyvät nykyaikaistetussa muodossa poliisin eettisessä valassa, jonka poliisin peruskoulutuksen suorittaneet antavat.
Varusteet ja työvälineet
Kannettava radiokäsipuhelin Handie-talkie
Puhelimet tulivat poliisilaitoksille 1800-luvun lopulla. Poliisin oma radiopuhelinliikenne alkoi 1930-luvulla, ja poliisin kaukoradioverkko aloitti toimintansa sotien jälkeen.
Viestilaitteiden kehitys on vaikuttanut suuresti poliisityön kaikkiin osa-alueisiin ja muuttanut työtapoja. Nopea ja oikein perille mennyt viestintä on tärkeää niin hälytystehtävissä, liikenteenvalvonnassa kuin rikostorjunnassakin.
Helsingin olympialaiset vuonna 1952 oli suuri haaste poliisille. Jo ennen kisoja varustauduttiin hankkimalla poliisille erilaisia kauko- ja lähiradioliikenteen viestilaitteita. Kisojen katsomovalvonnan ja liikenteenohjauksen helpottamiseksi poliisin käytössä oli muun muassa 30 Handie-talkie BC 611-C -radiokäsipuhelimia. Ne oli ostettu Posti- ja telehallitukselta, joka oli puolestaan ostanut ne Yhdysvaltain armeijan ylijäämävarastosta.
Kuva Poliisimuseo, Paula Huvinen
Poliisin viestiliikenne on aina kiinnostanut myös suurta yleisöä, ja siksi on ollut tärkeää kehittää poliisille salattu viestiverkko. Ensimmäiset salatut verkot saatiin käyttöön 1980-luvulla. Poliisin viestiverkkoja rakennettiin yhteistyössä yksityisten yritysten kanssa, mikä nosti Suomen osaamista viestijärjestelmien kehittäjänä.
Nykyään poliisin lähiradiotoiminnan on korvannut eri viranomaisten yhteinen digitaalinen Virve-verkko.
Rikosrekisterin kamera ja valokuvaustuoli 1920-luvulta
Rikollisten kiinnisaaminen perustui pitkään poliisin hyvään paikallis- ja henkilötuntemukseen. Väestönkasvu, kaupungistuminen ja parantuneet liikenneyhteydet lisäsivät rikollisuutta ja poliisille tuntemattomien rikollisten määrä kasvoi.
Tämän vuoksi rikospoliisi ryhtyi keräämään epäiltyjen tunnistamiseksi muun muassa erilaisia tuntomerkkikortistoja. Poliisin kanssa tekemisiin joutuneita kortistoitiin Turussa jo 1800-luvun alussa. Rikollisten valokuvaaminen aloitettiin 1880-luvulla, kun poliisille tuli tarve identifioida rikolliset. Rikollisten kasvot kuvattiin tunnistamista varten yleensä sivusta ja edestä.
Valokuvaamisella on yhä merkittävä rooli poliisin teknisessä tutkinnassa rikos- ja onnettomuuspaikoilla. Kuvan tehtävänä on osoittaa näyttämö, johon rikosilmoituksen, raporttien ja kuulustelukertomusten tapahtumat sijoitetaan. Yleiskuvien lisäksi otetaan kuvia yksityiskohdista. Valokuvat auttavat tapahtumien kulun hahmottamista tutkinnassa ja tuomioistuinkäsittelyssä. Viime kädessä kuvat toimivat myös varsinaisina todisteina.
Nykyisin rikosrekisterit toimivat valtakunnallisissa tietojärjestelmissä. Henkilö identifioidaan valokuvan, sormenjäljen ja DNA-tunnisteen lisäksi muun muassa äänivertailuiden ja hajutunnistuksen avulla.
Kansainvälinen matka-arkku
Ulkomaille työtehtäviin lähtevä poliisi saa mukaansa varustearkun, jonka sisältö riippuu komennuskohteen tehtävistä ja olosuhteista. Siihen pakataan muun muassa työvälineet, virkavaatteet ja mahdollisesti kohdemaassa tarvittavat lääkkeet.
Merkittävä osa Suomen poliisin kansainvälisestä toiminnasta liittyy EU-yhteistyöhön oikeus- ja sisäasioissa. Tärkeitä kansainvälisiä tehtäviä ovat muun muassa rikostorjunta, liikenneturvallisuus, koulutus- ja tietojärjestelmäyhteistyö sekä virka- ja oikeusaputoiminta.
Tunnetuimpia kansainvälisiä operaatioita oli vuonna 2004 Thaimaan tsunamin jälkeinen uhrintunnistus, jonka Keskusrikospoliisin uhrintunnistusyksikkö käynnisti suomalaisten uhrien tunnistamiseksi ja kotiin kuljettamiseksi. Operaatioon osallistui noin 50 suomalaista viranomaisasiantuntijaa Thaimaassa ja saman verran kotimaassa. Aluksi arvioitiin, että noin puolet suomalaisuhreista voitaisiin tunnistaa. Lopulta 179 uhria löydettiin ja heistä tunnistettiin 174.
Eräpoliisin varusteita 1960-luvulta
Erävalvonta aloitettiin Suomessa vuonna 1953. Eräpoliisien tehtäviin kuului metsästyksen ja kalastuksen valvonta: kaato- ja kalastusluvat, aseet ja ampumatarvikkeista annetut määräykset sekä koirakuri.
Myös luonnon- ja eläinsuojeluun liittyvien määräysten valvonta kuului työhön. Salakaatojen ohella tavallisia juttuja olivat rauhoitettujen eläinten tapot ja etenkin Lapissa rauhoitettujen lintujen munavarkaudet.
Eräpoliisit työskentelivät yksin: talvisin maastossa hiihtäen, kesäisin he liikkuivat veneellä tai jalkaisin. Moottorikelkat tulivat poliisille 1960-luvulla ensin Lappiin ja seuraavalla vuosikymmenellä myös muualle. Ajoasuna oli turkislakki ja -haalari, kasvosuojukset, kelkkalasit ja rukkaset.
Moottorikelkat ovat kehittyneet vuosien kuluessa "umpilumen kulkijoista" reittejä pitkin kulkeviksi kiitäjiksi. Nopeuksia, rattijuopumuksia ja turvalaitteiden käyttöä valvotaan moottorikelkkareiteillä samoin kuin tieliikenteessä.
Erillisistä eräpoliiseista luovuttiin 1980-luvulla. Nykyisin erävalvonnan yhdysmiehiksi nimetyt poliisit tekevät kiinteästi yhteistyötä riistanhoitoyhdistysten metsästyksenvartijoiden kanssa.
Moottoripyöräpoliisin ajoasuja
Moottoripyöriä alettiin käyttää liikennevalvonnassa 1950-luvun lopulla. Moottoripyöräpoliisit saivat vuonna 1958 kaksiosaisen, mustaa nahkaa olevan ajopuvun, jonka kanssa käytettiin valkoista kypärää, vyötä ja olkahihnaa, saappaita, ajorukkasia ja suojalaseja.
Suoja- tai erityispuku m1970 oli poliisin ensimmäinen virallinen haalarinomainen kokopuku. Se oli tarkoitettu moottoripyöräpoliiseille ja "muihin erityistehtäviin". Erityispuku voitiin valmistaa sekoitekankaasta, nahasta tai tekonahasta. Vuonna 1973 puvun olkalaattoihin lisättiin virka-asemaa osoittavat merkit ja vasempaan hihaan miekkaleijonatunnus. Moottoripyöräpoliisien käyttämä erityispuku oli aluksi mustaa nahkaa.
Leijonalippu vuodelta 1905
Poliisin historiaa ja perinteitä säilytetään ja esitellään Poliisimuseon lisäksi poliisiyksiköiden omissa perinnehuoneissa. Poliisimuseo auttaa kartoittamaan poliisilaitosten esineistöä, ja inventoinneissa tulee joskus vastaan todellisia harvinaisuuksia.
Helsingin poliisilaitoksen Kaartin poliisitalon inventoinnissa löytyi kellarin uumenista matkalaukku, johon oli pakattu Venäjän ja Suomen liput sekä Suomen vaakunaleijonalippu. Viimeksi mainittu oli erittäin huonossa kunnossa. Leijonavaakuna on maalattu öljyvärillä kankaalle, ja likainen pohjakangas oli rypistynyt ja haalistunut. Lipun yhteydessä oli pahvilappu teksteineen: ”Leijonalippu vuodelta 1905. Suurlakon viimeisinä päivinä ollut ruotsalaisten toimesta vedettynä poliisikamarin katolle lipputankoon.”
Lippu on ollut siis omalta osaltaan mukana 1900-luvun alun poliittisesti kuohuvissa tapahtumissa. Lokakuun lopulla vuonna 1905 levisi Venäjältä Suomeen suurlakko eli yleislakko. Venäjä oli hävinnyt Japanille sodassa, ja tyytymättömyys Venäjän itsevaltaista hallintoa kohtaan kasvoi lakkoliikehdinnäksi. Suomessa eri kansalaisliikkeillä oli lakkoilun aikana omia vaatimuksiaan, mutta yhteisesti paheksuttiin venäläistämistoimia ja vaadittiin niiden lopettamista.
Helsingissä myös poliisi liittyi lakkoon. Järjestyksestä alkoivat vastata sekä porvariston että työväestön järjestyskaartit. Lipun mukana olleen lapun perusteella voi olettaa, että porvarillisen järjestyskaartin ruotsinkielinen edustaja on poistanut Venäjän lipun Helsingin poliisilaitoksen katolta ja vetänyt salkoon leijonavaakunalipun. Lakon päätyttyä työväestön kaartit päätettiin lakkauttaa, ja kaupungin maistraatin johdolla poliisilaitos järjestäytyi uudelleen.
Suurlakon seurauksena Suomessa toteutettiin eduskuntauudistus. Säätyvaltiopäivistä luovuttiin ja kansalaiset saivat yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden.
Kaartin poliisitalon kellarista löytynyt lippu pääsi konservaattorin käsittelyyn ja pelastettiin lisätuhoilta. Leijonavaakunalippu oli esillä Poliisimuseon Ohranasta Supoon -näyttelyssä.
Suomen ensimmäinen poliisikoira
Suomen ensimmäinen poliisikoira, Hektor von der Volmeburg, tuotiin Saksasta toukokuussa 1909. Asialla oli Helsingin poliisilaitoksen ratsumestari Henrik Calonius, joka oli saanut määrärahat poliisikoirien hankintaan.
Hektor oli saksanpaimenkoira, ja se oli jo koulutettu poliisikoiraksi tullessaan Suomeen. Hektorin lisäksi Calonius toi maahan pentuja odottavan dobermannin Zilly von Thiringen ja dobermannipennun Benno von Volmethalin.
Maan ensimmäinen poliisikoira sai paljon julkisuutta osakseen. Helsingin Sanomat kirjoitti Hektorista ylistäviä lauseita 28.5.1909: ”Mainita sopii, että kahden metrin korkuisen lankkuaidan yli hyppääminen oli Hektorille paljasta leikkiä”.
Hektor voitti useita poliisikoirakilpailuja niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.
Hektor eli 12-vuotiaaksi. Se kuoli vanhuuteen vuonna 1919. Hektor täytettiin ja laitettiin esille Helsingin poliisilaitoksen vitriiniin. Nykyisin täytetty koira saattaa kummastuttaa, mutta tuolloin tällä haluttiin kunnioittaa Hektorin muistoa.
Poliisikoulun pienoismalli
Poliisimuseon syyskuun kuukauden esineenä on pienoismalli Suomenlinnassa sijainneesta Poliisikoulusta.
Suomessa oli 1800-luvulla vähän poliiseja ja työhön opittiin käytännön kautta. Helsingin ja Turun poliisilaitosten 1890-luvulla perustamat koulutusosastot valmistivat ”kunnollisia ja taitavia” poliisimiehiä.
Pienoismalli esittää keväällä 1919 Helsingin poliisilaitokselta Suomenlinnaan siirtynyttä valtakunnallista poliisikoulua, joka sijaitsi Susisaaren Palmstiernan linnakkeessa. Suomenlinnan Poliisikoulu koulutti sekä miehistöä että päällystöä, mutta miehistökoulutuksen tärkein väylä oli läänien ja Liikkuvan Poliisikomennuskunnan kurssit. Vielä 1960-luvulla oli mahdollista päästä poliisiksi kursseja käymättä.
Vuonna 1961 koulutus keskitettiin Espoon Otaniemen uuteen Poliisiopistoon. Miehistökoulutus siirtyi vuonna 1973 Tampereelle Poliisin kurssikeskukseen, josta tuli Poliisikoulu vuonna 1986. Otaniemen Poliisiopistosta tuli Poliisiammattikorkeakoulu vuonna 1998, kun koulutuksen tasoa nostettiin ja tutkimustoiminta käynnistyi. Vuonna 2008 poliisikoulutus keskittyi kokonaan Tampereelle ja Hervannan oppilaitoksesta tuli Poliisiammattikorkeakoulu.
Poliisimuseossa on pienoismallin lisäksi paljon muuta poliisikoulutukseen liittyvää historiallista esineistöä, kuten vanha lukujärjestys, liitutaulu ja oppikirjoja.
Desanttiradio
Eräs toisen maailmansodan kuuluisimmista kaukopartioradioista oli venäläinen SEVER. Sitä käyttivät pääasiallisesti laskuvarjodesantit, joita koulutettiin Neuvostoliitossa erilaisiin tiedustelu- ja hävitystehtäviin tai poliittisiin kiihotustehtäviin.
Desantit olivat kirjavaa joukkoa: osa oli vahvasti aatteellisia kommunisteja, osa taas seikkailijoita. Joukossa oli myös hyvin koulutettuja ammattisotilaita, jotka hallitsivat sodan keinot laidasta laitaan.
Suomessa pidätettiin sotien aikana hieman yli 700 desanttia. Heillä oli aseistuksenaan pistooli tai konepistooli, tuholaistoimintaa varten räjähteitä ja viestiyhteyksiä varten radio. He liikkuivat tavallisesti kolmen ryhmissä kahden urkkiessa ja yhden hoitaessa yhteyksiä tukikohtaan. Radistien suojelemiseksi heillä oli lupa taistella vain pakottavissa tilanteissa.
Desanttien kohtalo oli yleensä julma, sillä suurin osa pidätettiin heti maahan laskeutumisen jälkeen. Mikäli desantti ei pidätettäessä esiintynyt armeijansa asepuvuissa tai tunnuksissa, tuomio oli yleensä kuolema.
Radiolaitteet otettiin sotasaaliiksi, jos niitä ei ehditty tuhota ennen sitä. Arvellaan, että Suomeen saatiin sodan aikana noin 60 Severi-asemaa.
Sever-radiolähetin oli nähtävissä Poliisimuseon Ohranasta Supoon -näyttelyssä. Perusnäyttelyssä on myös esillä vanhaa filmimateriaalia, jossa näytetään desantin pidätys.
Nimismiesradio Hellberg 777
Poliisiasemien niin sanotulla nimismiesradiolla kuunneltiin poliisin alueellisia tiedotuksia 1950-luvulla. Tiedotukset lähetettiin tietyllä taajuudella keskusradioaseman kautta määrättyyn kellonaikaan. Tätä käyttötarkoitusta varten muunneltiin Hellberg 777 -vastaanottimia. Näitä vastaanottimia poliisilla kerrotaan olleen noin 60.
Oheinen kuva on Poliisimuseon kokoelmatietokannan tunnistekuva. Esineen tunnisteesta "PM 15er3_16_a" voi päätellä lahjoittajan päänumeron, kokoelmaerän ja itse esineen numeron. Radio on tullut Poliisimuseoon Poliisin tekniikkakeskukselta (PM 15), se kuuluu esine-ryhmään 3, ja sen yksilöity esinenumero on 16. Radiosta on kaksi eri valokuvaa, a ja b.
Kasper-nuket
Nukkehahmot Kasper, Liikennepeikko, Nalle Puh ja liikennepoliisi Vinkka-Ville ihmetyttävät erityisesti Poliisimuseon lapsivieraita. Nämä Kasper-nukeiksi kutsutut hahmot otettiin vuonna 1955 mukaan poliisin liikennevalistustyöhön.
Helsingin poliisilaitoksen apulaispoliisimestari Otto Kosonen ja komisario Niilo Mikkola kehittivät ulkomaisten käsikirjoitusten pohjalta Suomen oloihin soveltuvia nukketeatterinäytelmiä, joita esitettiin kansakoululaisille ja tarhaikäisille lapsille.
Asiantuntija-apua miehet saivat ohjaaja Irene Batujewilta, jonka kätten työtä ovat myös Poliisimuseossa esillä olevat veikeät nukkehahmot.
Ruotsin poliisi käyttää yhä Kasper-nukkeja liikennevalistuksessaan.
Lähde: Keskinen & Silvennoinen, Helsingin poliisilaitoksen historia 1826 - 2001. Helsinki 2004.